Itkettää. Jos ajattelen häntä. Hänen pitäisi olla minulle kuollut. Mutta tiedän, että joskus minun on kohdattava hänet ja puhuttava asiat loppuun hänen kanssaan.
Mutta sitä ihmistä ei pitäisi olla olemassakaan mulle. Se on kuollut mun elämässäni ja mulla on sitä kohtaan vain katkeruutta ja vihaa. Vaikka en tuhlaa sekuntiakaan siihen, että edes ajattelisin sitä.
Mutta sitten kuulen hänen äänensä päässäni, ”Pikkulintu, pikkulintuseni”, sitten muistan hänen äänensä sävyt – ”älä ikinä unohda että olet mulle maailman rakkainta ja rakastan sua vielä silloinkin, kun maailmaa ei enää ole” – sitten muistan joka sävyn hänen silmiensä väristä.
Miksi en muista nyt kipua ja pelkoa?
Miksi?
Pelko, missä sä olet?
Olenko tehnyt elämäni suurimman virheen? Entä jos olen kuvitellut kaiken, tai ylireagoinut asioihin? Mitä jos minulla onkin... olikin maailman ihanin mies, enkä vain tajunnut sitä? Mitä jos minä olin vain niin ärsyttävä, että hän ei voinut toimia toisin? Että minä ansaitsin kohtaloni? Tuleeko jokainen mies elämässäni olemaan väkivaltainen, koska minä olen niin ärsyttävä? Tai ei olemaan väkivaltainen, mutta riehumaan?
”Pikkulintu, pikkulintuseni.”
”Missä pikkulintuseni?”
Miksi mun täytyy muistaa nuo sanat? Miksen minä voinut olla hänen pikkulintunen aina ja ikuisesti? Teinkö minä elämäni pahimman virheen kun lähdin?
Missä mun elämäni on?
Mulla oli ELÄMÄ! Mulla oli kaunis koti, elämä ja tarkoitus! Mulla oli aviomies ja tutut lenkkipolut vieressä ja ihminen, jolle kertoa suruni ja iloni. Mulla oli koti! Mulla oli KOTI!
Nyt istun pienessä vuokrayksiössä, en saa nukuttua ja takanani on kolmen päivän ryyppyputki. Mulla ei ole enää mitään tarkoitusta, elämässä ei ole mitään suuntaa ja olen yksin. Ystävien lähdettyä kylästä olen yksin.
En nyt vain saa itseäni uskomaan järjen vakuutteluihin. Tiedän kyllä, että ne muistot, jotka nyt saavat oloni niin raskaaksi, sijoittuvat avioliittomme ajanjaksoon, jota ei enää pitkään aikaan ollut olemassa. Että välillä ja sen jälkeen oli jo hyvin paljon muuta, muunlaista, pahaa, pelkoa. Mutta takerrun silti muistoihin, jotka ovat juuri nyt vain niin kauniita, mitään pahaa ei koskaan ollut olemassa ja meillä oli niin kaunista yhdessä, meillä oli rakkaus ja toisemme ja me kaksi yhdessä pahaa maailmaa vastaan. Meillä oli toisemme, oma pieni perheemme ja nimet valmiina tuleville lapsillemme. Antaisin mitä vain, että saisin elämäni takaisin yhteisen elämämme hyviin hetkiin.
Tämä on vaikein päivä pitkästä aikaa. Ja vaikein yö.
1 kommentti:
Yhden nopean lukemisen perusteella.
Kuulehan nainen.
Turha haihatella joutavia takaisinpaluusta.Jos sinulla oli väkivaltainen mies joka hakkasi ja jota pelkäsit ,niin kiitä Herraasi että pääsit hengissä eroon väkivaltaisesta miehestäsi.
Joka mitä suurimmalla syyllä itsekin tarvitsee Herramme apua syviin sielun haavoihinsa.
Miksi turhaan syyllistät itseäsi ja kidutat itseäsi vääristyneillä rakkausmuisteloilla?
Hakkaava miehesi on sairas ja itsekin olet rikki sisäisesti.
Voisitko mennä jonkin kristillisen seurakunnan paimenen tai esim. sairaalasielunhoitajan luokse saamaan sielunhoitoa?
Kävelylenkit,ulkoiluharrastukset ja musiikki auttavat sinua myös jaksamaan.
Älä jää yksin ongelmasi kanssa. Jumala on rakkaus ja Herra haluaa eheyttää elämänne. Kuitenkin tässä tilanteessa sinun on viisasta koota elämäsi sirpaleet ja kääntyä Hänen puoleensa joka lupaa:"Anokaa ,niin teille annetaan,etsikää ,niin te löydätte ,kolkuttakaa ,niin teille avataan."
Puhu myös vaikeasta tilanteestasi vanhemmillesi,sukulaisillesi ystävillesi tai ammattiauttajille.On ihmisiä jotka varmasti haluavat auttaa sinua.
Mutta älä vain palaa hakkurimiehesi luokse nyt. Älä elättele turhia toiveita että sinä voisit muuttaa kaiken paremmaksi.
Elävä Herra ,jolle kaikki on mahdollista,voi sen tehdä. Mutta sinun on nyt ajateltava itseäsi.
Yritä katsoa eteenpäin sillä Jumalalla on hyvä suunnitelma elämääsi varten.Ja "anna arpisten haavojen olla ,niitä auki et repiä saa..."
Lähetä kommentti