YYA:ssa seuraus pyhittää syyn

Se kävelee vastaan. Se hymyilee minulle. Rauhallisesti, pehmeästi. Minä hyppään sen kaulaan, vedän sen tanssimaan, sanon että ihana kun tulit, se sanoo ujosti, että oli ihana tulla. Sitten otan etäisyyttä, tanssin musiikkiin uppoutuneena, sitten havahdun, huomaan sen, nauran ja pörrötän sitä hiuksista. Halaan ja sanon, että te pojat ootte minun ihanin ryhmä, mikä minulla on koskaan ollut, ja meidän projekti on aivan upea teidän takianne, minusta on niin ihana olla teidän kanssa töissä, se ei tunnu edes työnteolta, hah hahaa, nauran. Säteilen, tanssin, tänä iltana olen kaunis, vain sinua varten, tai sitä varten, että kerään huomiota, ja ehkä haluat minua enemmän? Toivon sitä.

Pelleilen roolistani projektinjohtajana, sanon, sovitaan, että sinä toimit kuitenkin käytännössä johtajana, sillä osaat nuo työt tuhat kertaa paremmin. Se hymyilee söpösti, pelleilee jotain takaisin, sitten nauretaan yhdessä ja kerrotaan kilpaa, miten ihastuttavaa on tehdä töitä yhdessä. Senkin silmät säteilee. Tiedetään molemmat, miten tyhmää on hehkuttaa yhteisestä työnteosta, ja siksi juuri se onkin niin hauskaa. Se vetää minut lähelleen pilke silmäkulmassa ja minä katson sitä ripsien alta silmiin. Se tuo kasvonsa kiinni minun kasvoihin, hieroo nenää minun nenääni. Se tanssii kiinni minussa, yllätyn miten rohkeasti se liikkuu.

Annan sille suukot molemmille poskille, se suutelee minua poskille. Ja katsoo taas syvälle silmiin. Sitten suutelen sitä poskelle, lähemmäs huulia. Se suutelee minua huulille. Nauran. Se miettii ääneen, mitä härkätyttö sanoisi tästä.

Härkätyttö on minun antama nimitys sen tyttöystävälle. Nimi tuli tytön horoskoopista. Niin, siitä puhuttiin, kun selvitin ryhmäni pojille ensimmäisen yhteisen työvuoron alussa vakavana, millaista meidän yhteistyö tulee projektin aikana olemaan meidän horoskooppien mukaan. Halusin vain naurattaa niitä. Sitten kysyin niiden tyttöystävien ja avovaimojen horoskoopit, ja annoin niille parisuhdevinkkejä horoskooppimerkkien kannalta.

Sitten seuraavassa muistikuvassa me ollaan suudeltu ja oltu jo aika lähekkäin baarin takaosassa sohvalla. Se on niin väärin, mutta tuntuu niin oikealta, se sanoo, ja minä olen samaa mieltä. Me jutellaan, ymmärretään toisiamme, silitetään toisiamme, suudellaan. Sitten se kysyy, että eikö olisi mahtava nyt lähteä pois täältä, pois koko Suomesta, ja lähteä yhdessä jonnekin kauas. Minua naurattaa. Mietitään minne lähdetään. Sitten se kysyy, että mitäs jos ensin lähdetään pois baarista. Sanon, että jos jaetaan taksi, laitan sen sohvalleni nukkumaan. Taksi jaetaan, kotona se sanoo, että haluaisi pitää mut turvassa koko yön. Muistutan härkätytöstä, ja että se ei pitäisi ajatuksesta. Nyt en halua ajatella mitään muuta kuin meitä kahta. Minä sanon, että huomenna sulla on morkkis, mutta otan sut mielelläni viereen, jos sä pidät mua kainalossa eikä tehdä mitään. Se sanoo, että ei tehdä mitään, ollaan aikuisia, ja haluan pitää sua vain vieressäni. Nukutaan kainalokkain.

Sitten me ollaan vierekkäin, ja se on maailman luonnollisin asia. Se silittelee, sen käsi liikkuu pitkin vartaloani. Ohjaan sen käden pois, mumisen uneliaasti jotain, tiedän, ettei se kuulosta ainakaan kiellolta. Haluaisin repiä sen vaatteet pois sen päältä ja rakastaa sitä joka solullani, mutta en halua aiheuttaa sille ongelmia kotonsa. On minulla vielä vähän järkeä päässä.

Saadaan nukuttua melkein aamuun asti, sitten se suutelee, suutelee, herättää mut, suutelee kaulaa ja rintakehää, se ottaa käsistäni kiinni ja vetää mut päälleen. Sen kädet kulkee vartalollani, sen kosketus tuntuu sähköltä. Se kääntää mut takaisin viereensä, sitten se peittää mut kokonaan, se tuntuu ihanalta. Meidän tällainen aamu kestää yli tunnin, sellaista läheisyyttä en ole ennen tuntenut. Me naidaan, vaikkei oikeasti naidakaan, mulla on vaatteet päälläni, mutta sitä se melkein on, onneksi jätin ne vaatteet päälleni nukkumaan käydessä. Yritän saada sen kädet pois itsestäni. Se on niin kuumaa, niin eroottista, niin raiskaamista, se haluaa mua väkisin ja mun on pakko estää se. Jään melkein sille kakkoseksi. Mutta sanon sille, että en halua olla se osapuoli, jonka kanssa joku pettää naistaan. Se katsoo mua ihmeissään ja sanoo olevansa vaikuttunut. Tietäisitpä, ajattelen. Minua alkaa naurattaa, koko tilanne on niin koominen, sitäkin alkaa naurattaa, vaikka en tiedä mikä sitä naurattaa. Se vetää mut syliinsä ja kuiskailee mulle maailman kauniimpia asioita.

Minulla on veikeä olo. Olen niin turvassa. Se pitää minua juuri ihmeellisenä naisena, koska en antanut sille. Koen olevani turvassa, kun tiedän, että olen saanut kuvittelemaan, että olen jotenkin ihmeellinen. Hahaha. Enkä oikeastaan edes välitä. Naurattaa koko tilanne. Se kuvittelee, etten antanut sille seksiä jonkin korkeamoraalisen ajatukseni takia.

Laitan sille aamiaista ja sitten istuskellaan sohvalla vierekkäin, meillä on ihana rauhallinen aamu, me ymmärretään toisiamme niin hyvin. Jutellaan sen naisesta ja niiden parisuhdeongelmista, ja annan sille neuvoja naisnäkökulmasta. Sanon toivovani, että ne pystyisivät selvittämään ongelmansa ja yritän oikeasti miettiä jonkinlaisia ratkaisumalleja. Sitten totean, että kauhean kaksinaamaista viettää sen kanssa tuollainen yö ja aamu, ja sitten miettiä, miten ne selviäisivät parisuhdekriisistään. Sillekin me nauretaan, ehkä vähän surullisesti.

Parin päivän päästä töissä se sanoo, että ei ne sun parisuhdevinkit toimineet, kun mä niitä yritin kotona viljellä. Että sen nainen oli ollut asshole sille kaikesta huolimatta. Olen aidosti huolissani. Analysoidaan sen tyttöystävää ja yritän löytää jotain, joka lohduttaisi. Eniten olen huolissani siitä, että niillä menee poikki ja se alkaa ehdotella vakavasti minulle jotain, jolloin joutuisin sanomaan miehelle, etten oikeasti halua meistä kahdesta mitään. Se on ihana poika, mutta en halua olla kenenkään kanssa.

Olen sanonut sille, että olen onnellinen poikamiestyttö, joka aikoo elää kissansa kanssa kuusikymmentä vuotta yksin ja ehkä korkeintaan iskeä sitten joskus vanhainkodista jonkun seniiliin papan, joka ei enää kykenisi pettämään, koska ei kykenisi seksiin. Siihen se sanoi, että en olisikaan perustamassa perhettä heti, jos jättäisin tyttöystäväni, ja mä ymmärrän sun tilanteen, mutta ehkä sitten joskus… Siihen en osannut sanoa mitään. ”Mutta ehkä sitten joskus?” Näillä näkymin ei koskaan! Ei! Se kysyi, voitaisiinko kuitenkin nähdä vapaapäivällä työputken jälkeen. Minä sanoin reippaasti, että totta kai, tehdään jotain hauskaa, vaikka ajattelinkin, että oh shit, sitten se ainakin menisi liian vakavaksi.

Tästä ihmeellisestä työ-/kaverisuhteesta on auennut minulle jotain uutta, jolla voin paremmin ymmärtää itseäni. Jos se nyt on sen arvoista. Mutta olen ymmärtänyt sen vähän, että pelkään miehiä. Tai en pelkää miehiä, mutta pelkään miestä parisuhteessa.

Eihän se tunnu kovinkaan yllättävältä ajatukselta. Mutta sen tajusin vasta nyt. En edes halua miestä uuteen elämääni – ei sen takia, että olisin kyllästynyt miehiin, vaan sen takia, että olen kyllästynyt pelkäämään.

Ridge, minun täytyy tunnustaa sinulle jotain

Huhtikuu 2008

Selaan tv:stä kanavia. Katson hetken Kauniita & Rohkeita. Taylor kertoo Ridgelle, maatessaan sängyllä sen vieressä, että sen täytyy tunnustaa sille jotain. Se ei ole ollut niin hyveellinen, kuin Ridge on hetkeä aiemmin todennut.

Kuinka se uskaltaa maata tuon miehen vieressä, alkaessaan tunnustaa pettäneensä tätä?! Miten sen uskaltaa olla tuollaisessa asennossa, pitkällään, aivan alttiina kuristamiselle tai lyönnille päähän?? Miksi se ei nouse ylös, hartiat kasassa, kädet kasvojen edessä suojana, peräänny kohti nurkkaa ja lyyhisty sinne?

Taylor alkaa kertoa teostaan hitaasti, pitkitellen, hyvin kauniit ja rohkeat:maisesti pettämisestä. Se ei kuitenkaan näytä siltä, että se pelkäisi. Se on pahoillaan teostaan, mutta ei peloissaan.

Tuossa tilanteessa minun jalkani eivät enää kantaisi. Olisin vajonnut johonkin odottamaan väkivaltaa, pelännyt tulevaa niin ankarasti, etten olisi pystynyt nousemaan ylös.

Katson Taylorin tunnustusta ja ahdistun sen puolesta. Tekisi mieli huutaa, että oletko nainen ihan idiootti!

Päähän tulvii muistoja pelosta. Tuossa pelossa halusin kuolla. Miksi halusin kuolla? Miksi se pelko tuntui niin musertavalta, että kuolemakin tuntui paremmalta vaihtoehdolta? Siihen en ole vielä keksinyt vastausta.

Nyt heinäkuussa mietin pelkoa edelleen. Se on mystinen asia. Miten joku asia voi saada ihmisen niin lamaantumaan? Olen saanut vastaavia pelkotiloja muutaman kerran myöhemminkin uuden poikaystäväni seurassa (päiväkirjamerkinnöissäni hän on Se). Mies on varmaan ollut ihmeissään; olen mennyt täysin lukkoon jonkun tyhjänpäiväisen asian takia. Pieni eripura on merkinnyt aiemmin minulle sitä, että kohta alkaa tapahtua. Silloin mieleni on aivan kuin pudonnut johonkin, pääni on ollut täynnä kohinaa ja hapen loppumista, en ole uskaltanut liikkua, tai sitten olen mennyt peiton alle piiloon. Ja koko ajan mielessäni on hokenut ääni "rakas Isä, ota mut pois, ota mut pois". Mies on ottanut syliin ja ihmeissään silitellyt, mutta en ole voinut sanoa mitään. Ehkä seuraavana päivänä olen taas kokenut olevani järjissäni, mutta en ole pystynyt selittämään miehelle käytöstäni. Tuntuu kuitenkin, että se ymmärtää jotenkin, silti.

YYA - Se

Maaliskuu 2007



Se ottaa mua kädestä kiinni. Se sanoo, että se ei ole sun vika, että ex on tehnyt väärin. Että sun ei tarvi hävetä toisen ihmisen tekoja. Minä säpsähdän. Sen käsi minun kädessä polttaa. Tunnen kaulalla asti sen kosketuksen, se on niin ihmisen kosketus. On vaikea edes nielaista.

Sä tunnet pelkoa ja häpeää, vaikka nuo on ikäviä sanoja, niin sä tunnet niitä, se sanoo. Et sä ole vielä niistä päässyt yli, vaikka susta tuntuukin, että nyt menee hyvin ja olet onnellinen. Siellä ne kuitenkin on sun sisällä. Se pitää vielä kättä mun kädellä. Sen kosketus polttaa. Se on pitänyt sitä jo kauemmin kuin normaalisti joku tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt, mun tekis mieli ravistaa sen käsi pois, se tuntuu liian hyvältä, se saa minuun sattumaan.

Sä olet ihana, ajattelen. Katsellaan toisiamme silmiin. Haluaisin suudella sinua. Sinä oot niin ihanan turvallinen. Miksi sinä ymmärrät noin hyvin? Mua alkaa hävettää, että aloin jutella sen kanssa syvällisiä. Kyllä mä tiedän, että tällä tarinalla saa ihmisen sympatiat puolelleen. Ainakin jokaisen normaalin ihmisen.

Sitten mua alkaa itkettää. Ekaa kertaa kahteen kuukauteen, ekaa kertaa koko eron jälkeen. Istutaan autossa ja mua alkaa itkettää. Kuitenkin valtava helpotus valtaa mun mielen. Tuntuu tosi hyvältä, että tekee mieli itkeä. Kahteen kuukauteen musta ei ole tuntunut miltään. Tuntuu siltä, että olen sittenkin täysipäinen ihminen, jos mun tekisi edes mieli märistä. Mutta nielen kyyneleet. Mun silmät ehkä kostuu, oikeastaan annankin niiden kostua, voisin kyllä estää sen, mutta tiedän, että se huomaa kirkkaat silmät, ne kerää sääliä. Mua hävettää vielä enemmän. Tämä tuntuu niin tarkoitushakuiselta. Tämä tuntuu siltä, että ole kiltti ja suojele mua, ole kiltti ja tiedä, mitä mun elämässä on tapahtunut, ole kiltti ja päästä mut kaikesta pahasta, ole kiltti ja auta mua, sä pystyt siihen, sinä oot sellainen mies, joka pystyy siihen. Ja sitten huomaan ne alhaiset ajatukset – se on lyhyesti antanut ymmärtää, että sillä on tyttökaveri, joka on aika kusipää, ja se ei tiedä kauanko jatkavat yhdessä, ja että se lähtee tänään meidän työporukassa yhdessä baariin. Virallisesti. Muita meidän ryhmästä ei kyllä ole lähdössä kuin se ja minä. Luulen, että se on kiinnostunut musta ainakin jossain määrin, ja mua hävettää.

Silti me jutellaan. Se sanoo, että kerro yksityiskohtaisesti yksi tapaus. Ja kerro, onko sellaisia tapauksia, missä joku muu on ollut todistamassa tapahtunutta, että asiasta tietää joku muukin kuin sinä ja hän. Se haluaa tietää, miten vainoamisen saisi loppumaan, miten ex-mieheni saisi pois poliisivirasta ilman, että syy tulisi minun niskoilleni. Ex:llä on virka-ase ja se on lähetellyt omituisia viestejä tarkka-ampujista. Sinä olet ihana. Voisitko olla vähän ikävämpi, minua voisi alkaa itkettää sekin, että olet noin kiltti minulle.

Se sanoo, ettei kukaan tervejärkinen ihminen tekisi kenellekään noin. Ihana, että se sanoo niin. Ihana, että se ymmärtää. Ihana, että se tietää häpeäni. Ihana, että se tietää sen.

Me ollaan tunnettu vasta kolme päivää. Se on mun työkaveri. Tänään tehdään töitä yhdessä. Minä olen niin ovela, huomaan ajattelevani. En tiedä, sekoittuuko aito suru ja pelko jonkinlaiseen pyrkimykseen saada siitä irti jotain, mikä nostaisi itsetuntoani. Tiedän, että pystyn saamaan sen suutelemaan minua tänä iltana, ja taidan tehdäkin sen. Minusta on ihana, että se tietää minun olevan rikki, ja siitä huolimatta se haluaa minua.

Tämä on ehkä annettava minulle anteeksi. Minusta tuntuu, että korjaan sitä palaa elämässäni, jossa sinä,… jossa sinä, ex-mieheni, satutit minua, rikoit minut niin palasiksi, etten pystynyt enää nousemaan, etkä suostunut ymmärtämään ikinä sitä, kielsit kaiken ja rikoit vielä lisää, ja halveksit minua, kun makasin maassa enkä enää tullut henkisesti tajuihini. Minäkin opin halveksimaan sitä minääni. Olin niin säälittävä, kun en pystynyt enää olemaan vahva. Ja nyt joku haluaa minua, vaikka makaan maassa ja itken, eikä se sanokaan, että vihaa naisen itkua. Se sanoo, että naisen itku on herkkää ja hän haluaa poistaa sellaisen pahan maailmasta, joka saa naisen itkemään. Älä ole noin ihana, me vielä maataan yhdessä, vaikka sulla on tyttöystävä, vaikka mä en tiedä, haluanko saada sinusta vain yhden esimerkin päiväkirjaani, yhden uuden luvun seksistä tuntemattoman kanssa, todisteeksi itselleni, että kelpaan, vaikka olen tällainen, ajattelen.

Kelpaan rikkinäisenä, ja juuri siksi minä niin kelpaankin. Olen itsenäinen, ylpeä, vahva, nauran, järjestän juhlia meidän tytöille ja pojille, ja pidän huolta kaikista ja kaikesta, pilailen työkavereiden kustannuksella, kivalla tavalla, niin että ne on mielissään, sanon että mulla menee tosi hyvin, olen meidän poikien hyvä jätkä, lohdutan niitä kun niitä vituttaa, pakotan ne kaljalla juttelemaan ja sitten, yllättäen, kesken työpäivän, kerron jotain kipeää ja te suojelette minua.

Olenko minä laskelmoiva paska, vai vain rakkauden tarpeessa? Te olette minun veljiäni, isoveljiä, kertokaa minulle, ettei pikkusiskolle saa tapahtua mitään pahaa, ja että jos ikinä tapaat enää yhdenkään miehen, josta kiinnostut, niin tuot sen eka näytille meille, niin me arvioidaan se, että saatko lähteä sen kanssa ulos. Ja jos se ikinä aikoo satuttaa sua, niin älä huoli, silloin me puututaan ajoissa asiaan.

Muistoja

Helmikuussa 2007

En tiedä, onko mitään järkeä kirjoittaa ylös X:n ja minun välillä tapahtuneita muistoja. Meidän yhteiselomme on nyt lopullisesti ohi. Avioeron viimeinen vaihe pitäisi vain laittaa vireille, ja olenkin kirjoittanut pohjan valmiiksi työpaikan tietokoneelleni, mutta en vain ikinä muista kirjoittaa sitä loppuun ja lähettää Helsingin käräjäoikeuteen. En osaa sanoa, miksi en muista tehdä sitä. Unohdan sen vain aina. Kai se tuntuu hieman vaikealta, ja toisaalta pelkään, että siitä voisi käynnistyä X:lle jonkinlainen vainoamisvaihe minua kohtaan.

Vaikka emme siis ole vielä virallisesti eronneet avioliitosta, emme ole enää yhdessä, emme ole myöskään enää missään yhteydessä, enkä edes ajattele häntä päivittäin. Minulla ei ole ikävä häntä enkä kaipaa hänessä yhtikäs mitään.

Siksi tuntuu tyhjänpäiväiseltä alkaa kirjoittamaan ylös minkäänlaisia muistoja; ikäviä kokemuksia, keskusteluja erosta, riitoja, tapahtumia.

Kuitenkin pelkään sitä, että unohdan jotain tärkeää, sillä huomaan jo nyt unohtaneeni suurimman osan väkivaltaisuuksista. Psyyke pyrkii tasoittamaan mielen arpia ja saamaan ihmisen unohtamaan traumansa.

Pelkään, että jos unohdan tapaukset, saatan vielä joskus seota, kuten sekosin viime syksynä, ja yritän palata X:n kanssa yhteen.

Mistä siis aloittaisin?

Se potkaisee pöydän päälleni makuuhuoneessa. Reiteen jää iso mustelma.

Makaan sängyssä ja yritän nukkua. Se heittää minua kännykällä. Heh, iskunkestävällä kännykällä. Reiteen tulee taas iso kipeä mustelma. Olisi hankkinut iskunkestävän vaimon.

Prahassa se huorittelee minua keskellä kaupunkia. Riitelemme. Kerron suorin sanoin mitä ajattelen siitä. Se ottaa minua hiuksista kiinni ja repäisee pääni taaksepäin. Ja sanoo: ”Vitun huora. Et kelpaa enää kellekään.” Niskaan sattuu ja tuppo hiuksia lähtee irti. Nauran ja sanon, että eiköhän yksi huora kelpaa Prahassa aina jollekin. Se poistuu paikalta. Vietän illan yksin.

Se pyytää hakemaan hänet autolla baarista, Ruoholahdesta. Paluumatkalla se antaa vääriä ajo-ohjeita, johon vastaan, että kyllä osaan ajaa täältä kotiin, ja että käännytään vasta seuraavasta risteyksestä. Se käskee minun ajaa sitä reittiä, mitä hän neuvoo. Sanon sille, että katso nyt, tuo katu on umpikuja, käännytään vasta seuraavasta. Se raivostuu ja alkaa repiä auton sisällä osia autosta irti. Pysäytän auton tien reunaan ja käsken sitä lähtemään ulos autosta, menköön taksilla kotiin. Se tarttuu päähäni ja hiuksiini kiinni ja alkaa riepottaa minua. Se kestää kauan. Yritän päästä irti, itken ja ulisen hätääntyneenä jotain sekavaa. Sitten se lopettaa. Katson ulos, näkikö kukaan tapahtunutta. Kadun toisella puolella seisoo mies, joka katsoo suoraan meihin. Se näyttää siltä, että aikoisi hetken tulla katsomaan, mitä tapahtuu, mutta jatkaa sitten matkaansa. Vilkuilee vielä taakseen. Haluaisin vajota maan alle. Yritän näyttää viileältä ja siltä, että kaikki olisi kunnossa. Huulessa maistuu veri. Se syntyi siitä, kun pääni osui rattiin ja auton osiin. Ääni pysyy, ihme ja kumma, tasaisena, kun käsken hiljaa X:ää nousemaan autosta. Vihdoin se avaa oven ja astuu ulos, ja minä ajan sekavana työpaikalle, jossa olen yötä. Aamulla itken ja tuijotan itseäni peilistä pukuhuoneessa samalla haroen hiuksiani, joita lähtee kourallisia irti. Ne putoavat lattialle. Huuleni on auennut ja silmäkulmaan on tullut mustelma. En ole vihainen, ainoastaan hämmentynyt ja peloissani. Yritän psyykata itseni vihaiseksi. En osaa. Pakotan itseni esittämään vihaista pari päivää, jotta mies tajuaisi tehneensä väärin. Oikeasti olen täysin turta.

Olen joutunut jäämään ylitöihin. Minulla on virtsarakontulehdus, mutta joudun olemaan pitkissä kokouksissa koko illan, mikä on yhtä tuskaa. Appiukko on tullut kotiimme kylään, ja X on vihainen, koska olen vielä töissä. Puhelimessa pyydän, että se hakisi minut töistä autolla, koska en usko pystyväni istumaan tuntia linja-autossa. X hakee minut myöhään illalla, ja on edelleen vihainen. Se ei puhu mitään koko matkan aikana. Kävelemme autohallista mäkeä alas kotiin. Sitten se alkaa tentata, miksi kokoukset kestivät niin kauan, ja minä selitän. Se ei usko minun puhuvan totta. En enää muista miksi niin käy, mutta porraskäytävän oven luona X ottaa minusta kiinni ja paiskaa minut ruusupensaaseen. Satutan selkäni talon seinään. En jaksa tähän nyt enää kirjoittaa, miltä minusta tuntuu. Sanotaan vaikka, että tuntuu pahalta. Ryömin pois pensaasta, vaatteeni ovat mullassa. Olen seuraavinani miestäni rappukäytävään. X:n päästyä kulman taakse käännyn ja säntään ulos talosta. Juoksen ylämäkeen, pois talolta, ja tunnen, miten maitohapot alkavat kertyä lihaksiin. Mäki tuntuu pitkältä. Hoen mielessäni ’askel, askel, askel, askel’ ja juoksen. Kauhukseni kuulen, miten X on lähtenyt perääni juoksemaan. Ajatus saa minut paniikkiin. Säikähdän itsekin, kun kuulen itseni huutavan tukahtuneesti apua. Juoksen niin nopeasti kuin jaksan. X:n askeleet lähenevät, ja se pian se tarraa minusta kiinni. Huudan vieläkin apua ja X sihisee minulle hampaidensa välistä ja käskee olla hiljaa. Lähellä on ihmisiä. En muista miten ilta päättyi.

Hanna on kylässä. X on ollut ikävä ja epäkohtelias sille ja minulle. Olen mielestäni aiheesta harmistunut. Menen nukkumaan, Hanna nukkuu olohuoneen sohvalla. Sängyssä X alkaa kertoa, mitä ajattelee Hannasta. Käännän kylkeä ja käsken sen olla hiljaa. Se jatkaa ivaamista, ja esitän nukkuvaa. Silloin X tarraa päästäni kiinni ja alkaa vääntää. Säikähdän, huudan Hannaa auttamaan, jolloin X puree minua käsivarresta. Olohuoneesta ei kuulu mitään, Hanna ei ole herännyt. Makaan peiton alla ja olen säälittävä, itken. Käsivarteen jää iso mustelma, hampaanjäljet. Viikon kuluttua olemme Irlannissa ja joihinkin valokuviin on tallentunut kuva minusta hihattomassa topissa. Käsivarressa on vielä jäljellä musta rinki.

Olemme riidelleet. Niin, taas. X soittaa äidilleen ja kertoo, mitä olen sanonut. Haha. Kyllä, tämä on totta. Sitten se sanoo, että ”tekisi mieli pistää lihoiksi tuo ylimielinen paska”. Siihen anoppi kysyy, että ”onko se ylimielinen?” Rakas anoppi, you got the point.

Anoppilassa X huorittelee minua vanhempiensa kuullen. Makaan yöpaidassa peiton alla ja koen itseni aika puolustuskyvyttömäksi. Sen vanhemmat tulevat makuuhuoneeseen katsomaan, mistä riitelemme. X haukkuu minua painokelvottomin sanoin. En pysty vastaamaan mitään nasevaa, sillä sen vanhemmat kuulisivat kaiken. Olen järkyttynyt, etteivät vanhemmat puutu X:n sanoihin. Kuinka ne voivat antaa poikansa puhua minulle noin?

Isän kuolemasta on kulunut 6 päivää. Olemme kuitenkin menneet ystäväni häihin. Alkoholijuomia on tarjoiltu, X:lle ilmeisesti vähän enemmänkin. Jatkopaikassa se alkaa haukkua ystäviäni, häitä, minua, kaikkea. Sitten se haluaa lähteä kotiin. Sanon, että mene yksin, minä tulen perässä myöhemmin. Se tarraa minusta kiinni ja sihisee jotain hampaiden välistä. Pyristelen irti ja lähden kävelemään portaita baarin alakertaan. Se tulee perässä, tarttuu minusta molemmilla käsillä kiinni ja painaa portaiden kaidetta vasten, kipeästi. Sattuu ja hätäännyn. Yritän pyytää ohikulkevilta ihmisiltä apua. Sanon X:lle, että sattuu. Se painaa minua entistä tiukemmin kaiteeseen. Sitten se tiuskaisee jotain, mitä en unohda koskaan. ”Isätön paska. Saatanan isätön paska.” Sinä yönä menen Annen luokse nukkumaan. Aamulla alkaa taas älytön puhelinsoittorumba. X hyvästelee minut jälleen ja uhkaa itsemurhalla. Se alkaa hakata päätänsä kivilattiaan. Puhelimeen kuuluu hirveitä kumauksia. Huudan ”X, älä, X, älä tee mitään, LOPETA!!!!” Anne säntää säikähtäneenä vierashuoneeseen ja pääsen ystäväni syliin. Anne tietää, minun ei tarvitse edes selittää sille.

En tiedä osaanko kirjoittaa tähän juuri nyt mitään enempää. Sattuu, kun yritän kaivella muistoja esiin. Kuitenkin joka lauseen kirjoitettuani tunnen puhdistuvani ja parantuvani jostain. Mutta häpeän sitä, mitä kaikkea olen sietänyt. Sen häpeän välttäminen on suurin este penkoa muistoja.

Haluaisin kuitenkin kirjoittaa tähän kaiken pahan, mitä sisälläni on. Väliäkö sillä, vaikka ne ovatkin ehkä aivan pieniä asioita.