Testausta

Aika on vierähtänyt nopeasti. Kun sain purkaa tähän blogiin pahimman oloni, unohdin koko sivun. Ehkä on kuitenkin hyvä jatkossakin tyhjentää päätä :).

Se, elämäni mies, sielunystäväni, on nyt virallisesti avomieheni. On ollut jo melkein vuoden ajan. Ihmettelin itsekin, kuinka kykenin eron jälkeen niin nopeasti uuteen parisuhteeseen, mutta ehkä olin jo tehnyt monta asiaa itselleni selväksi ennen lopullista eroonpääsyä exästä. Eikä kyse ollut siitä, että olisin halunnut paeta mitään uuteen suhteeseen, ennemminkin koin huolta siitä, miksi tapaan ihanan ihmisen juuri silloin, kun olen oppinut alkaa pitää itsestäni ja elämästäni aivan sinkkunakin.

Onneksi tapasin hänet. Sain kipuilla ja testata häntä turvallisesti. Viisaat, viisaat tummat silmät ja sydän, joka kunnioittaa ihmistä päämääränä. Vuoden ajan olemme haastaneet toisiamme yhä syvempiin pohdintoihin toistemme sisimmästä. Narsistin kanssa elänyt tietää, miten hyvältä tuntuu aidosti kiinnostunut kysymys "entä mitä sinä ajattelet tästä?".

Tällä hetkellä olen hieman alakuloinen. Olen huomannut alkavani haastaa häntä riitelemään. Niin, vuoden tuttavuuden aikana emme ole kertaakaan riidelleet, vaikka olemmekin olleet eri mieltä ja väitelleet kiivaasti keskenämme. Haluaisin selvittää, miten hän käyttäytyy silloin, kun hänellä on syytä olla minuun todella vihainen. Lentävätkö tavarat, lyödäänkö nyrkki seinän läpi tai tartutaanko minuun?

Valitettavasti saimme eilen illalla aikaan sen ensimmäisen riidan, vieläpä sellaisen, että toinen meistä nukkui sohvalla. Mutta riidan aikana mies ei kertaakaan edes korottanut ääntä. Huolimatta minun inttämisestäni hän yritti olla rakentava, vaikkakin sai minut loukkaantumaan. Ja vaikka olen pahoillani - riidasta kuitenkin usein pahoitetaan mieli, olen onnellinen, että se oli normaali riita. Ei nöyryyttämistä, ivaamista, pelottelua, alistamista eikä uhkailua. Ei hylkäämistä.

Yritän vielä saada itseni vakuuttumaan siitä, ettei äärimmilleen viety kiltteys tee minusta hyvää ihmistä, saa ihmisiä pitämään minusta enemmän tai tee elämästäni jotenkin arvokkaampaa. Minulla on oikeus tunteisiini, mieleni pahoittamiseen sekä inttämiseen, riitelemiseen ja vihaisena pysymiseen (mikä on äärimmäisen vaikeaa!). Ja seuraavana aamuna riidan uudelleenkäsittelyyn, sopimiseen ja anteeksiantoon.

Ajatuksenjuoksua

Kesäkuussa 2007

Käsitin eilen illalla jotain väärin se puheesta. Käsitin jotain niin väärin, että luulin sitä ensin vitsiksi. Sitten kun ymmärsin, ettei se pilaillutkaan, sekosin. Se selitti, mitä oli sanonut, ja minä ymmärsin, mutta se oli myöhäistä. Olin seonnut.

Olin vain hiljaa, makasin maassa pitkällään. Rukoilin Jumalaa ottamaan minut pois. En voinut enkä uskaltanut tehdä mitään. Olin lamaantunut pelosta.

Se pelko tuli jostain ulkoapäin, ei sen sanomisista. Se otti syliin ja rauhoitteli ”ei mitään hätää, olet turvassa, sinulle ei tapahdu mitään pahaa, kerro kulta mikä sulla on hätänä”. Ja minun sisimpäni huusi, että kuinka voisin kertoa, mikä minulla on hätänä, koska en pysty tekemään mitään, olen lamaantunut aivan kuten olin lamaantunut silloinkin, kun minun olisi pitänyt pystyä tekemään jotain. Vihasin itseäni kaikista niistä muistoista, joiden valtaan jouduin, siitä pelon määrästä ja kykenemättömyydestäni ottaa itseäni hallintaani. Jokin muu ohjaa elämääni ja päättää siitä, minä käperryn ja laitan silmät kiinni, toivon että kaikki olisi ohi, tai että olisin juoksemassa jo kilometrin päässä. Minussa taisteli halu nousta ja lähteä karkuun, mutta pelkäsin enemmän sitä paniikkia, joka syntyisi siitä, että lähtisit perään.

Se otti syliin tiukemmin ja kysyi, mitä minä pelkään, ja silloin aloin itkeä. Itkin lohduttomasti ulos paniikkia ja pettymystä, epäonnistumista ja riittämättömyyttä. Lopulta helpotti.

Mutta sen jälkeen se muuttui. Se oli järkyttynyt käytöksestäni. Se oli pahalla mielellä.

Halusin epätoivoisesti poistaa sen pahan mielen, jonka minä olin aiheuttanut. Mutta se oli etäinen, kylmä, pettynyt. Selitin ja selitin, mitä olin tuntenut, ja pyysin sitä kertomaan sen ajatuksista ja tunteista. Mutta se vastasi, ettei se tiedä, mitä ajatella.

Ja kun nukkumaan käydessä kysyin, mitä tunteita sen mielessä liikkuu, se sanoi, että pelkoa, epävarmuutta, katumusta. Kysyin, katuuko se yhteenmuuttamista, ja se vastasi, ettei tiedä.

Aamulla se oli yhtä etäinen, melkeinpä kylmä. Mutta se heitti minut töihin, toivotti aurinkoista työpäivää ja sanoi rakastavansa minua.

Olin lamaantunut koko työpäivän. Tuijotin kännykkää ja odotin sen soittoa. Otin puhelimen käteen ja laitoin sen takaisin pöydälle. Olin aivan rikki siitä, että se ei enää pitänyt minua täydellisenä.

Illalla se soitti ja perui yhteisen suunnitelman mennä yhdessä kuntosalille, koska oli ollut kaverillaan ja unohtanut ajan kulun. Joten se pääsisi vasta myöhään illalla salille. Sen ääni kuulosti erilaiselta kun ennen.

Minä purin hammasta ja sanoin ylipirteästi, että ei se mitään, en olisikaan jaksanut mennä salille enää töiden jälkeen ja toivotin sille hyvää treeniä. Se olisi tarjoutunut hakemaan minut kuitenkin töistä kotiin, mutta tuumin, että tähän aikaan illasta junalla pääsee nopeasti ja kätevästi kotiin. Se sanoi että no, selvä sitten niin.

Minä olin rikki ja tuijotin liikennettä kuin paniikissa, että olisin nähnyt edes häivähdyksen sen autosta.

Ja mietin. M, oletko sä oikeasti ihan sekaisin. Lopeta tuo. Missä on nyt se Nainen, joka riittää itselleen sellaisenaan eikä roiku kenessäkään muussa, tai edes vaadi muiden olemista ja tekemistä ollakseen itse onnellinen?

Puhuin itselleni järkeä koko matkan. Hämmästyin siitä voimasta, jonka itsesuggestio pystyi saamaan aikaan. Et kai sä rääy jonkun nuoren miehen perään tuolla tavalla, kun ette ole tunteneetkaan kuin alle 3 kuukautta?

Yritin miettiä, mistä se hirveä menettämisen pelko nousi. Jotenkin mieleen nousivat lapsuuden muistot isän ja äidin riitelystä. Äiti uhkasi joskus lähteä kotoa ja tappaa itsensä, koska ei enää kestä perheen tilannetta. Muistan kun nojasin tuulikaapin oveen ja itkin paniikissa ja yritin estää äitiä lähtemästä kotoa.

Sama toistui, kun äiti lähti yövuoroon töihin. Samalla tavalla itkin oven edessä ja äiti joutui nostamaan minut väkisin pois päästäkseen ulos. Sitten tuijotin ikkunasta, kun äiti ajoi pois.

Ne illat, kun äiti oli pois kotoa, olivat vastenmielisiä. Isä oli ankara ja … en edes muista, miksi illat olivat niin inhottavia. Isä tuntui vieraalta ja illat olivat ahdistavia. Kun äiti ei mennytkään yövuoroon, illat olivat kuin yhtä juhlaa.

Minä löydän se saman tunteen siitä, kun pelkään menettäväni sen ihmisen, jota kutsutaan läheisimmäksi elämässäni. Vaikka Se ei olekaan läheisin ihminen minulle – voiko kolmen kuukauden jälkeen joku ihminen olla läheisin kellekään? – hän on kuitenkin astunut siihen rooliin, jossa sijaitsee tärkein ihminen.

Muistan kuinka viime vuoden kesällä itkin kipua siitä tyhjästä tilasta, joka kuuluu elämänkumppanilleni ja jossa X oli usean vuoden ajan. Vihasin sitä tilaa ja olisin halunnut poistaa sen itsestäni. Sieluni silmin näin itseni hakkaamassa puukolla sitä tilaa kuolleeksi; en halunnut, että minulle olisi olemassa elämänkumppania, ajatus sellaisen olemassaolosta sai minut entistä heikommaksi ja tyhjemmäksi.

Se on asunut virallisesti nyt luonani kaksi viikkoa.

Minäni on valunut taas siihen samaan tyhjään tilaan, jossa jätän oman elämäni ja kaikki suru tai onni syntyy sen toisen ihmisen teoista ja käytöksestä.

Tarvitsen varmaan enemmän tilaa itselleni. Ei ole ollut helppoa olla ehjä ja riippumaton, kun olen ollut Sen kanssa yhdessä jokaisen hetken vapaa-ajasta. Ehkä siksi olen alkanut vaatia häneltä elämäni ehjäksi tekemistä.

Helpotti kuitenkin omaa oloa, kun pääsi näihin ajatuksiin jotenkin käsiksi. Suhteellisuudentaju palasi. Ei se elämääni riko, jos Se ei rakastaisikaan minua. Menettämisenpelko sen sijaan yrittää rikkoa minua. Mutta se pelko on turha, se hallitsee vain mielikuvia, ei sitä, mitä oikeasti tapahtuu.

Mikäli minut jätetään, se suru syntyy itse tilanteesta ja todellisuudesta. Muutenkin tulevan murehtiminen on typerää, saati että seota ajatuksesta, että menettää jonkun.

Vanhoja

Anna minä muutan kaiken

Kaikki muuttuu uudeksi

Anna minä teen sen

meidän uudeksi aluksi

Minä muutan niin

että sinun kätesi on pehmeämpi

kun se kulkee ranteissani

ja päätyy kasvoilleni

Minä muutan niin

että kun tartut hiuksiini

se on intohimoa

se on tulista rakkautta

Minä haluan olla vahvempi

sinun kanssasi

sinun hampaasi minun olassani

se on sinun rakkauttasi

Eikä mikään voi enää minua satuttaa

En ehkä hallitse pintaa

Mutta hallitsen sisimmän

Ei tälle lasketa hintaa

Minä ymmärrän, kulta

Minä ymmärrän

Älä ota sitä enää niin raskaasti

Jos sinun rakkautesi satutti

Minä sain sinut tekemään niin

Ei syytä kyyneliin

Erosta

On tammikuu.

Istun työhuoneessani yksin ja itken, koska minulta loppuu ilma. Joka päivä haukon henkeä enemmän ja enemmän, ja ajattelen, että jossakin vaiheessa minulla ei enää ole ilmaa, mitä hengittää, ja sitten kuolen.

Teen astmatestit, joiden tulos ei todenna astmaa. Ihmiset kysyvät, mitä huokailen, tai miksi haukon henkeäni koko ajan. Sanon, että on vain vähän vaikea hengittää.

Haluan erota. On tapahtunut liikaa. Yritän saada X:n suostumaan eroon ja siihen, että kyse on yhteisestä päätöksestä. "EI, se on sinun päätös, minä en halua erota, enkä tule ikinä kellekään myöntämään että se olisi yhteinen päätös. Sinä päätät, se on sinun päätös ja sen aion kertoa ihmisille."

Ihmettelen mielessäni, miksi X taas ensimmäisenä ajattelee, mitä tulee kertomaan muille. Ei muilla ihmisillä ole mitään tekemistä tämän kanssa. Myöhemmin ymmärrän, että todellisuus ja se, mitä X kertoi muille ihmisille, oli kaksi aivan eri asiaa. Hän rakensi ympärilleen kulisseja, otti aineksen sieltä, toisen täältä, voidakseen esittää asiat ja itsensä uskottavasti. Silloin hänen taitavasti rakennettu valheiden verkkonsa oli kudottu yhteen sinänsä paikkaa pitävistä asioista, vaikkei kokonaisuudessa, tai edes säikeissä, ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Mutta mikäli joku olisi kysynyt minulta, pitivätkö tietyt pienet asiat paikkansa, olisin vastannut myöntävästi, ja niiden pienten totuuksien varaan oli rakennettu itse valheiden emätunkio.

Oli vaikea päästä irti koko paskasta, koska X oli taitava manipuloimaan läheiset uskomaan itseään; pelkäsin, että mikäli eroan, voi tapahtua jotain vielä pahempaa, eikä minua uskottaisi silloinkaan. Järkytyin sitä röyhkeyttä ja puolitotuuksien määrää, millä X ohjaili minua ympäristön kautta.

Halusin päästä erosta yhteiseen sopimukseen, ettei X alkaisi vainota minua tulevaisuudessa, koska minä olin jättänyt hänet. Sopimusta ei saatu syntymään. Ei, hän ei ikinä aikonut myöntää, että haluaisi erota. Silloin päätin, että olkoon, minä haluan erota.

X ei ottanut ilmoitustani erosta kuuleviin korviinkaan. Seuraavina päivinä hän lähetteli taas ylihelliä viestejä. Käskin hänen lopettaa sellaisen yhteydenpidon ja tajuta, ettemme ole enää yhdessä, mutta silloin hän oli ihmeissään, koska hänelle eropuheeni olivat vain olleet uhkailuja tai kiusantekoa.

Kuinka ihmisestä voi erota, jos toinen ei jätä rauhaan? Ehkä sekin oli vain kiusantekoa häneltä. Yritin kauan hokea hänelle, että olemme eronneet. Olin henkisesti jo aivan poikki tähän rallatukseen.


X oli kurssilla Poliisikoululla. Eräänä iltana hän puhelimessa vihdoin oli ymmärtävinään asian ja yllätyksekseni halusi sopia erosta yhteisellä päätöksellä.

Menin nukkumaan helpottuneempana kuin koskaan.

Aamulla hän soittaa ja peruu kaiken. Hän ei ikinä ole halunnut erota, ja hän myös kertoo kaikille, että se oli M, joka jätti hänet.

- Ei! Jätä minut rauhaan! Jos et halua sopia erosta yhteisellä päätöksellä, niin ole marttyyri sitten, mutta tämä on jo loppunut!

Kuulen taustalta hälinää, kurssipäivä on ilmeisesti alkamassa. X korottaa ääntään, puhuu minulle puhelimeen teennäisellä äänellä, äänellä jota hän ei normaalisti käytä, niin voimakkaasti että muut varmasti kuulevat: M, sinä olet minun rakas vaimoni, ja vaikka haluatkin jättää minut, niin olen huolissani sinusta. Sinä olet oikeasti sekaisin. Sinä tarvitset lääkitystä. Olen todella huolissani sinusta. Ole kiltti ja pyydä lääkäriltäsi jokin lääkitys. Tee se minun takiani. Pärjäätkö siellä, kulta, vai tulenko kotiin hoitamaan sinua?

Lamaannun. Olet sairas, kuiskaan, ja lopetan puhelun.

X halusi varmistaa senkin, että kurssilaiset käsittävät, että hänen vaimonsa on sekaisin, ja hän on se hyväntekijä.

Viimein kun ajatus erosta sopi hänellekin, X huolehti kauan, etten "muistele menneitä", koska ne ovat ollutta ja mennyttä. "Miksi muistella vanhoja?" Ihmettelin, mitä muistelemista menneissä olisi, kun haluan päästä vain irti kaikesta häneen liittyvästä. Minulle riitti, että hän jättää minut rauhaan, enkä ymmärtänyt, että hän oli vain huolissaan, että ilmoittaisin väkivallasta hänen työnantajalleen.

Kuuluuko tuollaisen henkilön olla poliisi? Mietin edelleenkin, pitäisikö minun tehdä rikosilmoitus tapahtuneista. Mutta X osaa olla niin vakuuttava. Kuka minua uskoisi?