Luen tenttiin. Kömmit sänkyyn viereeni. Näytän eurooppalaista liberalismia käsittelevää kirjaa ja sanon: ”Tässä kirjassa yhden filosofin mukaan ihmisellä pitäisi olla vain ja niin vähän oikeuksia, kun hän on yhteiskunnalle hyödyksi. Sen mukaanhan aika isolla osalla ihmisistä asematunnelissa ei olisi mitään oikeuksia.”
Sinä et sano mitään, nouset istumaan ja nojaat sängyn päätyyn. Näytät miettivältä ja olet hetken hiljaa. Sitten kysyt: ”Pitääkö sun aina olla noin ehdoton ajatuksissasi?”
Minä: ”Kuinka niin?”
Sinä: ”Kannattaa varoa mitä puhut, sillä tuollaista tekstiä ei katsottaisi hyvällä työpaikallasi… ”
Minä: ”En mä tällaista siellä sanoiskaan, ja nyt sanoin vain sulle, kun tuli mieleen kun just luin tuon jutun tästä. Tai vaikka sanoisinkin työpaikalla, niin mitä se haittaisi?”
”Ootko miettinyt että joku saattaa käräyttää sut rasistisista ajatuksistas?”
”No en mä ole rasisti ja kyllähän sä tiedät sen. Tosiasia kai on se, että ne ketkä notkuu päivät kännissä asematunnelissa, ei hirveesti töitä tee, ja sitten on taas muita jotka tekee, eikä se riipu mitenkään ihmisen ihonväristä, jos sitä tarkoitit. Eikä mun mielipide varmaan poikkea mun työkaverien ajatuksista -- ”
”Ehkä ne vain esittää niin, mutta oikeesti ajattelee jotain muuta. Niin mäkin esitän töissä ja kuulen aika paljon juttuja, ja voisin käräyttää monta ihmistä esimiehille. Itse asiassa olen käräyttänytkin.”
”Ai ketä, ja miksi?”
”Ei kuulu tähän.”
”Ai siis sä annat työkavereittesi ymmärtää että olet rasisti ja esität jotain mikä kannustaa niitä puhumaan sivu suunsa? Miks ihmeessä??”
”Se on hauskaa, ja sitten voi päästä sellaisista tyypeistä eroon kenestä en tykkää, kun hommaan niille näin kenkää.”
”No onpa tosi reilua.”
”Elämä on.”
”Aiotko sä käräyttää mutkin tällaisesta mielipiteestä?”
”Varotinpa vain.”
”Miksi sä otit esille tuollaisen asian? Musta on ainakin törkeetä kuulla mitä teet työkavereillesi.”
”…”
”No?”
”… Mua on vaan vaivannut se, että sä pidät mua jotenkin hyvänä tyyppinä ja jotenkin viranomaismielisenä. Voin kertoa, että mä en kunnioita yhtään näitä viranomaishommia enkä ajattele samalla tavalla rikoksista kuin sä. Siis että mulle se ei ole mikään kunnia-asia olla tekemättä rikoksia. Oon miettinyt, että rikollisella vois olla aika mukavaakin elämää. Viranomaishommat on kuitenkin aika perseestä ja kukaan ei oikeesti edes kunnioita näitä tehtäviä.”
”Mitäsänytpuhut?”
”No mua ärsyttää että sä oot noin ehdoton noissa mielipiteissäsi.”
”No ootko sä tehnyt jonkun rikoksen?”
”No en oo mutta ei mulla ole tuollaista ideologiaa kuin sulla että rikokset olis väärin. Tunnen jotain oikeita rikollisia, siis ei mitään pikkutekijöitä, ja ne on loppujen lopuksi tosi hyviä tyyppejä.”
”No voi jee, anna mun lukee nyt rauhassa loppuun tää kirja. En tiedä mitä yrität saada aikaan noilla kommenteillas, ei sulla naimisiin mennessä ollut tuollaisia ajatuksia, että jos jostakin syystä yrität ärsyttää, niin ei onnistu, mä keskittyisin mieluummin nyt lukemiseen.”
”En ärsytä kun sanonpa vain. Ja toinen juttu on se, että mä en muuten usko Jumalaan.”
”Okei. Sanoit vain kerran että uskot, kun tuli asiasta puhetta.”
”Niin sanoin mutta se oli sun takias. Kun sekin on sulle niin ehdoton juttu.”
”Ei kai se mulle oo yhtään ehdoton juttu. Tai mun uskoni on ihan mun asiani, enkä varmaan oo sua hirveesti yrittänyt käännyttää? Sen ainoan kerran kun on tullut puhetta, niin olet kertonut olevasi uskovainen. Oliko muita ylläreitä vielä?”
”Ei.”
Minä muistan tuon keskustelun tarkasti alusta loppuun. Miksi sinä niin sanoit? Miksi sinä sanoit, että voisit yhtä hyvin olla rikollinen kuin viranomainenkin? Kun kuitenkin tiesit miten tärkeää minulle on elää oikein.
Miksi sinä nyt väitit, ettet uskokaan Jumalaan, vaikka alusta asti olet antanut ymmärtää että olet uskovainen? Ei sillä muuten mitään väliä, uskoni on minulle tärkeä asia, ja kyllähän nyt pahoitin mieleni kun väititkin muuta itsestäsi, sen varmaan arvasitkin, mutta…
Miksen minä laittanut kirjaa sivuun ja ottanut sinua syliin, ja kertonut että minä rakastan sinua, vaikka olisitkin roisto? Ja että sitten kun sinä joutuisit vankilaan, tulisin katsomaan sinua, ja toisin rautaviilan mukanani kakkuun piilotettuna?
Miksen minä kertonut, että rakastan sinua, vaikket uskoisikaan Jumalaan ja sitä paitsi Jumalakin rakastaa sinua.
Anteeksi, etten sanonut niin. Jatkoin lukemista ja olin loppuillan puhumatta, menin varmaan nukkumaankin sanomatta hyvää yötä. Mutta tein sen siksi, etten tiennyt että olisin voinut tehdä toisinkin. Enkä pystynyt toimimaan toisin. Olin niin pahoilla mielin. Minulle sanasi merkitsivät niin vahvasti sitä, että halusit vain loukata minua.
Nyt ehkä olisin sen verran jaloillani, etten ottaisi sanojasi itseeni vaan voisin hoitaa tilanteen rakkaudella. Ymmärtää, että olit esimerkiksi vain niin väsynyt tai turhautunut, että yritit provosoida riitaa.
Mutta en pystynyt toimimaan toisin, koska olin niin vaihtoehdoton. Suru ja huoli. Sinun pahat sanasi ruokkivat minussa vain sitä, mitä suru ja huoli pitivät yllä. Pelkoa siitä, että sinä et rakasta minua enää ja että haluat loukata minua vain siksi, että jättäisin sinut, jolloin sinulla olisi mahdollisuus päästä maailmalle sotimaan.
Miksi minusta tuntui aina ja joka ikinen kerta samalta, kun sinä loukkasit minua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti