”Mutta mielestäni minun piti kestää sitä elämää, ja hallita huhujen leviämistä, koska olin kuitenkin normaalia vahvempi ihminen. Minullahan oli koulutus näihin asioihin. Hyvänen aika, nämähän ovat työssäni jokapäiväistä elämää. Ehkä joku herkempi ihminen olisi murtunutkin aiemmin, mutta olinhan nähnyt työssäni vaikka mitä, joten en voinut suhtautua asioihin yhtä tunteella kuin ne toiset.”
”Et sä noin voi ajatella. Et voi sekoittaa omaa elämääsi ja työnkuvaasi. Sitä paitsi, saitko edes palkkaa kituuttamisesta työajan ulkopuolella?”
”Niin. No en.”
”Melkoinen sissi, kun ilmaiseksi kärsit.”
”Hehheh. Sanopa muuta.”
Niin kieroon voi ihminen selittää asiat itselleen.
Mieheni rikottua kannettavan tietokoneeni paiskomalla sitä seiniin ja lattiaan sanoin hänelle, että aion tehdä rikosilmoituksen vahingonteosta. Kun kannettavani oli kuitenkin melkoisen hintava. En kuitenkaan tehnyt rikosilmoitusta, koska mieheni lupasi pian hankkia uuden tietokoneen vanhan tilalle. Kuinka ollakaan, anoppi soitti äidilleni pari päivää myöhemmin ja kertoi, kuinka uhkailen miestäni. Aion pilata mieheni uran ilmoittamalla hänestä valheellisia tietoja poliisille.
Lähetin anopille terveiset, että tässä yhteiskunnassa minulla on täysi juridinen oikeus tehdä rikoksesta ja oikeushyvääni kohdistuneesta vahingonteosta ilmoitus poliisille. Ja että rikoksentekijän pitäisi miettiä hieman ennen kuin tekee rikoksen.
Kerroin esimiehelleni luottamuksellisesti avioerostani ja siihen johtaneista syistä. Vannotin häntä pitämään kuulemansa huoneen seinien sisäpuolella. Kerroin, miten pelkään tilannetta, mutta en voi ilmoittaa asiasta virallisesti millekään taholle, koska en halua ongelmia mieheni työpaikalle. Mitäpä pomo siihen pystyi sanomaan… Neuvoi tekemään rikosilmoituksen ja hakemaan lähestymiskieltoa.
Huomaan ajattelevani samoin kuten olen ajatellut viimeiset kolme vuotta. Että jos se vielä kerran tekee jotain minulle tai rikkoo omaisuuttani, ilmoitan asiasta poliisille. Seuraavaa kertaa en aio hyväksyä, en varmasti…
Nyt, istuessani pienessä väliaikaisessa yksiössä, jonne kuukausi sitten toin mitättömän muuttokuormani, uskallan jo harkita vakavasti lähestymiskieltoa. En ole uskaltanut tehdä osoitteenmuuttoilmoitustakaan pelätessäni mieheni löytävän asuntoni ja tunkeutuvan väkisin sisään puimaan välejämme. Vaikka tietoni ovat olleet salaiset pitkään jo työnikin puolesta, mieheni löytää ne halutessaan helposti päivittäin työssään käyttämistään viranomaisrekistereistä.
Järkytyn siitä pelon määrästä, jota huomaan tuntevani. Olen kieltänyt koko tunteen tähän asti elämässäni. Nyt olen saanut etäisyyttä siihen sirkukseen, jota elämäni oli aiemmin. Samalla koen olevani vahvempi kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti