Vuosi sitten, viime kesänä, huomaan itseni hyvin masentuneeksi. Itsetuntoni on pohjilla. Arvelen masennuksen johtuvan siitä, että olen alkanut käydä mielessäni läpi koulukiusausmuistoja ja kohdata menneisyyteni mörköjä.
Ajattelen, että taistelussa pelkoja vastaan olen ehkä oppinut vain suorittamaan elämää. Nuoren elämäni varrella olen kehittänyt itselleni kauniin ja vahvan kuoren, jottei minuun suhtauduttaisi kuin koulukiusattuun. Pelkojen kohtaaminen onkin ehkä ollut vain tekosyy yritykselle rakentaa itsestäni aivan toisenlainen kuin olin yläasteella. Olen halunnut, ettei kukaan voisi yhdistää minua siihen finninaamaiseen pyöreään uskovaisen kodin lapseen, jota kiusattiin ja joka ei koskaan lyönyt takaisin. Tällä hetkelläkin yksi suurimmista peloistani on kohdata joku ihminen menneisyydestäni. Sellainen ihminen voisi paljastaa minut – kertoa, kuka oikeasti olen.
Tällaisen yli kymmenvuotisen keinotekoisen rakennusprojektin jälkeen on varmaan ihan ymmärrettävää, että olen alkanut kokea olevani täysin hukassa itseltäni. Koen itseni tyhjäksi, ylläni on vain ulkokuori, sisälläni ei mitään. Soittelen äidille ja kyselen pitkissä puheluissani, millainen lapsi olin ja milloin minusta tuli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä.
Masennus ja häpeä menneisyyden kiusaamisesta kasvavat kesän aikana niin äärettömäksi, että pyörittelen mielessäni jo itsemurhaa. Tunnen itseni täysin tyhjäksi, kuin eläväksi kuolleeksi. Minulla ei ole mitään annettavaa kenellekään. Lyhyen elämäni aikana olen kuluttanut itseni loppuun ja polttanut kaikki ne tunteet, joita elämän varrelle oli koskaan varattuna. Aviomieheni lukuisista pyynnöistä otan vihdoin yhteyttä työterveyslääkäriin, joka ohjaa minut työterveyshuollon psykologille.
Selvitettyäni lapsuuden tapahtumia psykologille viidentoista minuutin verran tämä kysyykin minulta yhtäkkiä, mitä parisuhteeseeni kuuluu. En oikein osaa vastata mitään. Haluan vain kertoa, että minulla on ihana, huolehtiva mies, mutta lipsautan myös viime aikoina avioliitossamme ilmenneistä ikävistä asioista, jotka kyllä ovat ihan ohimeneviä.
Sen jälkeen puhummekin lähinnä parisuhteeni ongelmista. Käyn psykologin juttusilla kolmesti. Minua ärsyttää suunnattomasti, miten psykologi puhuu ongelmastamme ”väkivaltana”, ja pitää mieheni käyttäytymistä huolestuttavana. Yritän selittää, että mies riehuu vain silloin, kun on väsynyt tai minä ärsytän häntä. Tai että minä olen todella hyvä riitelemään sanallisesti, ja osaan argumentoida asioita niin taitavasti, ettei ole mikään ihme, että mies alkaa riehua, koska hän vain ei pärjää kanssani suullisesti.
En muista enää, miten psykologi yhdistää koulukiusausmuistoni ja sen hetkisen elämäntilanteeni toisiinsa. Jotenkin psykologin mielestä koen jälleen olevani kiusattu ja häpeän kotona vallitsevaa tilannetta sekä sitä, etten taaskaan muka kykene puolustautumaan mitenkään. Häpeän itseäni.
Ymmärrän logiikan näiden asioiden välillä. En voi kuitenkaan olla syyttämättä itseäni mieheni käytöksestä. Olisi eri asia, jos mieheni riehuisi jonkun muun ihmisen seurassa. Minulla on kuitenkin raskas taakka kannettavanani menneisyydestäni, ja se tekee minusta epänormaalin. Minua kiusattiin jo lapsena, ja syytän siitä yksinomaan itseäni. Olin nimittäin todella ärsyttävä lapsi. Oikeasti.
Ei voi olla pelkästään sattumaa, että olen nyt joutunut uudestaan kiusatuksi – vian täytyy siis olla minussa. Minä olen varmasti vain niin ärsyttävä ja koko olemukseni provosoi kiusaajaa. Olen puhunut näistä asioista aviomiehen äidinkin kanssa. Anoppi on eläkkeellä oleva opettaja. Sen mielestä kiltteyteni ja herkkyyteni on ihan normaalia, kun koulukiusaaminen on kuitenkin aikoinaan ollut todella julmaa.
”Oli virhe kertoa koulukiusausmuistoista aviomiehelle. Sekin vielä, että se pilkkasi ja ivasi mun lapsuuden vaikeita juttuja riitojen yhteydessä, mutta myöhemmin se sai myös vanhempansa uskomaan, että meidän ongelmat johtuu mun herkkyydestä ja että olen jotenkin hysteerinen. Anoppikin vakuutteli mulle kovasti, että olen yliherkkä ja syytän miestäni lapsuusmuistoista. Niin ja se sanoi mun äidille, että hän näki omin silmin, miten hysteerinen M oli, kun olin käymässä niillä kotona. Että mieheni yritti tulla vain halaamaan sopiakseen jotain riitaa, ja minä sain jonkin hysteerisen kohtauksen. Hehheh. Ei se ihan niin mennyt.”
”Vaan?”
”Oltiin siis anoppilassa pääsiäisenä, ja oltiin ukon kanssa riidelty päivällä eikä puhuttu mitään koko iltana toisillemme. Illalla menin sen luokse ja olisin halunnut puhua aiheesta. Se vaan vittuili mulle ja sanoi, että mun on parempi lähteä kotiin anoppilasta. Sanoin, että niin kai varmasti sitten. Silloin se hyökkäsi ylös mua kohti kädet ojossa, silleen raivoisasti, luulin että se hyökkää mun kaulaan kiinni. Että se aikoo kuristaa. Suojasin automaattisesti pääni ja kaulani käsilläni. Silloin se pysähtyi kesken matkan, alkoi nauraa ja sanoi, että mä olen hullu. Että hän aikoi vain halata ja mä suojauduin noin.
”No oliko siinä sitten mahdollista, että erehdyit sen eleestä?”
”En varmasti erehtynyt. Se hyökkäsi tosi pahan näköisenä huoneen toiselta puolelta mua kohti. Ei se mitään halaamista ollut lähelläkään. Sitten ajattelin, että tämä meno on ihan sairasta. Lähdin kävelemään ulos huoneesta. Mies tuli perässä ja juoksi mun eteen. Se paiskasi mut aivan täysillä takaisin huoneeseen. Törmäsin ensin oveen ja lensin siitä vielä monen metrin matkan takaperin sängylle. Satutin kyynärpääni oveen ja säikähdin, ja huusin lennon yhteydessä jotain ’ai ai ai’. Aloin itkeä ja anoppi ja appiukko tulivat säikähtäneenä heti katsomaan, mitä me melskataan.”
”…Ja?”
”Mies sanoi niille, että katsokaa nyt miten hysteerinen tuo on. Että hän vain yritti sopia ja tulla halaamaan, ja tuo sai tuollaisen kohtauksen. Siinä mä istuin sängyllä itkien ja pidellen tosi kipeää kyynärpäätäni appivanhempien tuijottaen mua ihmeissään, ja yritin alkaa selittää, että se heitti mut sieltä eteisestä tänne huoneeseen ja satutin käteni ja säikähdin ja…”
”…Ja?”
”Ei ne uskoneet. Mies myönsi, että joo, se tönäisi mut istumaan siihen sängylle. ’Tuollainen se just on.’ Anoppi yritti sentään olla sovitteleva ja yritti puhua miehelleni, että ehkä mä olin tulkinnut väärin sen eleen ja että ”kaulasta pitää ottaa kiinni nätisti”… Ja sitten se saatanan muori selittää myöhemmin mun äidille, että mä oon ollut ihan hysteerinen käydessäni niiden luona. Ihan ilman mitään syytä, joo niin varmasti.. Oon tosi voimaton näiden asioiden edessä. Sen vanhemmat haluaa sekaantua tähän meidän eroon ihan täysillä, ja sitten ne syyttää mua kaikesta eikä halua uskoa pojastaan mitään pahaa.”
”Onko niille kerrottu miehesi väkivaltaisuudesta?”
”On, vaikka miten monesti. Äiti kertoi kerran puhelimessa anopille, miten olin edellisenä yönä joutunut lähtemään karkuun kotoa ja mennyt työpaikalle nukkumaan. Silloin sitä haulikkoa oli taas heiluteltu kotona. Anoppi sanoi siihen, että ’Se ei ole totta. Poikani ei ole ikinä tehnyt pahaa kenellekään’. Sehän sen tietää.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti