Olen alkanut puhua erostamme ihmisille, jopa tuntemattomillekin. Puhun tilanteesta vielä aika kevyesti, mutta helvetin ylpeänä. Kerron, että katselin väkivaltaista miestä kolme vuotta ja nyt hyväksyin, etteivät ihmiset muutu, ja lähdin suhteesta.
Olen ylpeä. Minulla on nyt vihdoinkin se voittaja-fiilis, mistä Sini kertoi aikoinaan jätettyään väkivaltaisen avomiehensä.
Lappi kysyy minulta, miksi olen sietänyt niinkin kauan väkivaltaa lähelläni. Lappi tutkii väkivaltarikoksia. Kerron hänelle, miten ihminen turtuu ympärillään esiintyvään pahaan. Kuinka mitenkään olisin voinut kestää henkisesti, jos olisin ottanut jokaisen hyökkäyksen vastaan kuin ensimmäistä kertaa esiintyvänä, autenttisena ja yllätyksellisenä asiana? Hulluksihan olisin tullut. Pelon määrää sellaisenaan, aina uutena tunteena, olisi ollut mahdotonta sulattaa. Joten kestääkseni väkivaltaa ja sen uhkaa aloin suhtautua koko asiaan vähätellen.
Lopuksi hämärtyy käsitys normaalista ja epänormaalista, oikeasta ja väärästä. Olen itsekin perehtynyt perheväkivaltaan ja tiedän kuvion, joka toistuu ja toistuu väkivaltaisessa suhteessa – myös minun suhteessani. On kestänyt kauan, että olen voinut myöntää eläneeni väkivallan keskellä.
Muistan lähimpien ystävieni ilmeet, kun kerroin heille ohimennen elämästämme. Esimerkiksi miksi olin sinäkin päivänä niin väsynyt. Voi helvetti, on kai minua luultu seonneeksi:
”Järjetön väsymys. Pakko hakea kahvia.”
”No? Nukkunut huonosti?”
”Nukuin vain pari tuntia viime yönä. Riideltiin kotona äijän kanssa ja lähdin kolmen aikaan yöllä työpaikalle. Nukuin firman sohvalla sit aamuun.”
”Ohhoh, vissiin aika pahasti riitelitte?”
”No joo. Äijä särki peilin ja kaatoi yhden pöydän mun päälle, kato mikä mustelma tuli reiteen. Joo ei se ole kipeä. No, mut sitten otti haulikon esille ja sehän oli menoa taas. Ei se kyllä olis ampunut eikä mitään, mutta en viitsinyt jäädä katselemaan mitä tuleman piti ja lähdin pois.”
”No voi Luoja, oikeestiko se teki niin?! Onko se ihan hullu??”
”Joo. Mut ei siinä mitään, sellaista se tekee aina välillä. Oon mä pyytänyt, että se haulikko vietäs pois kotoa, mut ei. Hmh. Kuhan pelottelee. Vituttaa vaan.”
Kesti kauan, ennen kuin mainitsin väkivallasta kenellekään, varsinkaan ystävilleni viranomaispiireistä. Halusin suojella aviomieheni työpaikkaa. Jos jutut parisuhdeväkivallasta olisivat kiertäneet hänen työpaikkansa päälliköille asti, hänen virkansa olisi ollut välittömästi katkolla. Hän on viranomainen.
On naurettavaa, miten yritin suojella hänen työuraansa häneltä itseltään. Jälkeenpäin ajateltuna en tajua, miksi koin velvollisuudekseni kätkeä hänen tekonsa ja hänen valintansa hänen työnantajaltaan. Ja koin syyllisyyttä, kun en omalla työpaikallani osannut selittää tarpeeksi hyvin mustaa silmäkulmaani tai auennutta huultani.
Eikö ole hullua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti