Ylä- ja alamäissä

Tästä me käveltiin yhdessä niin monta kertaa. Milloin kannettiin huonekaluja uuteen kotiin, milloin iltaisin ruokakassia ja milloin käsi kädessä höpöttäen eläinkieltämme. Tässä mäessä, joka viettää alaspäin talollemme, on naurettu valkoiselle kissalle, joka istuu piilossa ruusupensaassa yrmeän näköisenä, ja kannettu joulukuusta kotiin ja liukasteltu sohjossa.

Tätä samaa mäkeä, toiseen suuntaan, olen juossut karkuun peloissani. Juossut ylämäkeen, pois kotoa, ja tajunnut, miten adrenaliini pakottaa jalkoja edelleen vauhtiin, vaikka maitohapot ovat jo väsyttäneet lihakset. Kerran olen jäänyt kiinni, mutta vasta kaukana. Tarpeeksi kaukana kotoa ja julkisella paikalla, joten silloin selvisin kai voittajana.

Kumma, miten lyhyeltä mäki on tuntunut silloin, kun sitä on kävellyt pois särkyneenä, usein miettien miehen sanoja. Tuoreeltaan sanoja ei ole voinut edes tajuta, sillä niiden pahuutta ei ole voinut myöntää itselleen. Kai sanat on ollut paljon helpompi työntää mielen päältä johonkin tajunnan sopukkaan, mikä ikinä se paikka on sitten ollutkaan…En tiedä enkä välitä. Sen tiedän, että siinä tajunnan kaatopaikassa on varmasti paljon siivottavaa loppuelämäksi.

En kai ole aina halunnut tajuta, mitä minulle oikeastaan on edes sanottu tai tehty. Ja olen halunnut unohtaa niin paljon. Mäen päällä on saanut alkaa miettiä, minne mennä yöksi – siksi mäki on päättynyt liian nopeasti. Mäen päällä kun on pitänyt valita suunta. Minne yöksi?

Tänään, kun pitkästä aikaa kävelen kohti kotia, mäkeä alas, mäki tuntuu pidemmältä kuin koskaan. Hetki sitten ulvoneet ambulanssin sireenit eivät tulleetkaan lähemmäksi. Olin jo hetken ollut varma, että kotona on tapahtunut jotain. Minä pelkään, ja minulla on ikävä. Kaipaan kotiin. Kaipaan niitä hetkiä, kun olen kävellyt kanssasi mäkeä alas – ja ylöskin, sillä joka tapauksessa myös siihen suuntaan mahtuu paljon hyviä muistoja.

Ylä- ja alamäkiin me lupauduttiin toisillemme. Jos minä juoksen ylämäkeen, sinä juokset perässä, vaikka minä juoksisin sinua karkuun. Niin paljon me kuulumme yhteen.





Onko mahdollista, että olen tehnyt virhetulkintoja elämäntilanteestani? Mitä jos mieheni ei olekaan väkivaltainen, mutta olen kuvitellut kaiken? Tai ylireagoinut normaaleihin asioihin? Vai mikä on normaalia elämää? Kuuluuko normaalissa elämässä olla tällaisia asioita?


- Olenko mä tehnyt väärän ratkaisun kun lähdin?
- Onneksi olkoon, olet tehnyt hienon ratkaisun.


Työterveyshuollon naislääkäri antaa minulle kaksi viikkoa sairaslomaa sekä reseptin unilääkkeille.


Et sinäkään ymmärrä, eikä sun pitäisi ottaa tuolla tavalla kantaa mun elämääni kuunneltuasi mun juttuja yksipuoleisesti viidentoista minuutin ajan. Ketä mun pitäisi uskoa?


- Kiitos, eiköhän tämä tästä. Soittelen jos tarviin taas niitä psykologikäyntejä.
- Kiitos, näkemiin.