Kesäkuussa 2007
Käsitin eilen illalla jotain väärin se puheesta. Käsitin jotain niin väärin, että luulin sitä ensin vitsiksi. Sitten kun ymmärsin, ettei se pilaillutkaan, sekosin. Se selitti, mitä oli sanonut, ja minä ymmärsin, mutta se oli myöhäistä. Olin seonnut.
Olin vain hiljaa, makasin maassa pitkällään. Rukoilin Jumalaa ottamaan minut pois. En voinut enkä uskaltanut tehdä mitään. Olin lamaantunut pelosta.
Se pelko tuli jostain ulkoapäin, ei sen sanomisista. Se otti syliin ja rauhoitteli ”ei mitään hätää, olet turvassa, sinulle ei tapahdu mitään pahaa, kerro kulta mikä sulla on hätänä”. Ja minun sisimpäni huusi, että kuinka voisin kertoa, mikä minulla on hätänä, koska en pysty tekemään mitään, olen lamaantunut aivan kuten olin lamaantunut silloinkin, kun minun olisi pitänyt pystyä tekemään jotain. Vihasin itseäni kaikista niistä muistoista, joiden valtaan jouduin, siitä pelon määrästä ja kykenemättömyydestäni ottaa itseäni hallintaani. Jokin muu ohjaa elämääni ja päättää siitä, minä käperryn ja laitan silmät kiinni, toivon että kaikki olisi ohi, tai että olisin juoksemassa jo kilometrin päässä. Minussa taisteli halu nousta ja lähteä karkuun, mutta pelkäsin enemmän sitä paniikkia, joka syntyisi siitä, että lähtisit perään.
Se otti syliin tiukemmin ja kysyi, mitä minä pelkään, ja silloin aloin itkeä. Itkin lohduttomasti ulos paniikkia ja pettymystä, epäonnistumista ja riittämättömyyttä. Lopulta helpotti.
Mutta sen jälkeen se muuttui. Se oli järkyttynyt käytöksestäni. Se oli pahalla mielellä.
Halusin epätoivoisesti poistaa sen pahan mielen, jonka minä olin aiheuttanut. Mutta se oli etäinen, kylmä, pettynyt. Selitin ja selitin, mitä olin tuntenut, ja pyysin sitä kertomaan sen ajatuksista ja tunteista. Mutta se vastasi, ettei se tiedä, mitä ajatella.
Ja kun nukkumaan käydessä kysyin, mitä tunteita sen mielessä liikkuu, se sanoi, että pelkoa, epävarmuutta, katumusta. Kysyin, katuuko se yhteenmuuttamista, ja se vastasi, ettei tiedä.
Aamulla se oli yhtä etäinen, melkeinpä kylmä. Mutta se heitti minut töihin, toivotti aurinkoista työpäivää ja sanoi rakastavansa minua.
Olin lamaantunut koko työpäivän. Tuijotin kännykkää ja odotin sen soittoa. Otin puhelimen käteen ja laitoin sen takaisin pöydälle. Olin aivan rikki siitä, että se ei enää pitänyt minua täydellisenä.
Illalla se soitti ja perui yhteisen suunnitelman mennä yhdessä kuntosalille, koska oli ollut kaverillaan ja unohtanut ajan kulun. Joten se pääsisi vasta myöhään illalla salille. Sen ääni kuulosti erilaiselta kun ennen.
Minä purin hammasta ja sanoin ylipirteästi, että ei se mitään, en olisikaan jaksanut mennä salille enää töiden jälkeen ja toivotin sille hyvää treeniä. Se olisi tarjoutunut hakemaan minut kuitenkin töistä kotiin, mutta tuumin, että tähän aikaan illasta junalla pääsee nopeasti ja kätevästi kotiin. Se sanoi että no, selvä sitten niin.
Minä olin rikki ja tuijotin liikennettä kuin paniikissa, että olisin nähnyt edes häivähdyksen sen autosta.
Ja mietin. M, oletko sä oikeasti ihan sekaisin. Lopeta tuo. Missä on nyt se Nainen, joka riittää itselleen sellaisenaan eikä roiku kenessäkään muussa, tai edes vaadi muiden olemista ja tekemistä ollakseen itse onnellinen?
Puhuin itselleni järkeä koko matkan. Hämmästyin siitä voimasta, jonka itsesuggestio pystyi saamaan aikaan. Et kai sä rääy jonkun nuoren miehen perään tuolla tavalla, kun ette ole tunteneetkaan kuin alle 3 kuukautta?
Yritin miettiä, mistä se hirveä menettämisen pelko nousi. Jotenkin mieleen nousivat lapsuuden muistot isän ja äidin riitelystä. Äiti uhkasi joskus lähteä kotoa ja tappaa itsensä, koska ei enää kestä perheen tilannetta. Muistan kun nojasin tuulikaapin oveen ja itkin paniikissa ja yritin estää äitiä lähtemästä kotoa.
Sama toistui, kun äiti lähti yövuoroon töihin. Samalla tavalla itkin oven edessä ja äiti joutui nostamaan minut väkisin pois päästäkseen ulos. Sitten tuijotin ikkunasta, kun äiti ajoi pois.
Ne illat, kun äiti oli pois kotoa, olivat vastenmielisiä. Isä oli ankara ja … en edes muista, miksi illat olivat niin inhottavia. Isä tuntui vieraalta ja illat olivat ahdistavia. Kun äiti ei mennytkään yövuoroon, illat olivat kuin yhtä juhlaa.
Minä löydän se saman tunteen siitä, kun pelkään menettäväni sen ihmisen, jota kutsutaan läheisimmäksi elämässäni. Vaikka Se ei olekaan läheisin ihminen minulle – voiko kolmen kuukauden jälkeen joku ihminen olla läheisin kellekään? – hän on kuitenkin astunut siihen rooliin, jossa sijaitsee tärkein ihminen.
Muistan kuinka viime vuoden kesällä itkin kipua siitä tyhjästä tilasta, joka kuuluu elämänkumppanilleni ja jossa X oli usean vuoden ajan. Vihasin sitä tilaa ja olisin halunnut poistaa sen itsestäni. Sieluni silmin näin itseni hakkaamassa puukolla sitä tilaa kuolleeksi; en halunnut, että minulle olisi olemassa elämänkumppania, ajatus sellaisen olemassaolosta sai minut entistä heikommaksi ja tyhjemmäksi.
Se on asunut virallisesti nyt luonani kaksi viikkoa.
Minäni on valunut taas siihen samaan tyhjään tilaan, jossa jätän oman elämäni ja kaikki suru tai onni syntyy sen toisen ihmisen teoista ja käytöksestä.
Tarvitsen varmaan enemmän tilaa itselleni. Ei ole ollut helppoa olla ehjä ja riippumaton, kun olen ollut Sen kanssa yhdessä jokaisen hetken vapaa-ajasta. Ehkä siksi olen alkanut vaatia häneltä elämäni ehjäksi tekemistä.
Helpotti kuitenkin omaa oloa, kun pääsi näihin ajatuksiin jotenkin käsiksi. Suhteellisuudentaju palasi. Ei se elämääni riko, jos Se ei rakastaisikaan minua. Menettämisenpelko sen sijaan yrittää rikkoa minua. Mutta se pelko on turha, se hallitsee vain mielikuvia, ei sitä, mitä oikeasti tapahtuu.
Mikäli minut jätetään, se suru syntyy itse tilanteesta ja todellisuudesta. Muutenkin tulevan murehtiminen on typerää, saati että seota ajatuksesta, että menettää jonkun.
